Kirjailija Virve Sammalkorpi ja kustannustoimittaja Seija Korhonen keskustelevat Sammalkorven uusimmasta, kahdeksannesta romaanista TEHTÄVÄ.

”Romaanien kirjoittaminen on minulle leikkiä ja empatiaharjoitus; kun alan kirjoittaa, en tiedä mihin se johtaa.”

Korhonen: Sanoit jossain vaiheessa kirjoitusprosessia, että romaanien kirjoittaminen on sinulle leikkiä ja empatiaharjoitus; kun alat kirjoittaa, et tiedä mihin se johtaa. ­­– Tämä uusin romaanisi kuvaa varhaisteini-ikäisen Luisin näkökulmasta sitä, miten lapsen elämä rakentuu ympäröivien aikuisten uskomuksista ja maailmankuvasta, tärkeysjärjestyksistä ja valinnoista. Lapsuus on hauras, huolia ja vaaroja täynnä, mutta toivoa tuo välittämisen ja yhteisöllisyyden voima. Näiden pääteemojen lisäksi tässä hyvin monikerroksisessa romaanissa on paljon sivuteemoja aina enkeliuskosta koulukiusaamiseen.  – Voisi kuitenkin olettaa, että et ole aloittanut tätäkään romaania listaamalla teemoja, joista haluat kirjoittaa, vaan se on saanut alkusykäyksensä ja rakentunut jotenkin muuten? Miten?

Sammalkorpi: Olet oikeassa, en valitse teemoja analyyttisesti. Sysäyksen tarinalle antoi muuan erikoisesti sonnustautunut henkilö, jonka näin kaupungilla. Aloin pohtia syitä hänen sotisovalleen, ja siitä tarina pukkasi liikkeelle. Näin se aina menee: kun alkuun on päästy, asiat alkavat seurata toisiaan, ja henkilögalleria kasvaa orgaanisesti. Empatiaharjoituksella tarkoitan sitä, että yritän asettua henkilöiden asemaan ja puhaltaa heidät henkiin elämällä heidän elämäänsä. Yhdistän myös haettua tietoa intuitiiviseen tietoon erilaisista asioista. Tähän tarinaan vaikutti myös paljon ilmassa vellovat uutiset lasten ja nuorten huonosta voinnista ja lasten tekemät väkivaltaiset teot. Pohjimmiltani haluan kuitenkin aina uskoa ihmiseen. Tai hyvyyden mahdollisuuteen kaikissa ihmisissä. Oikeastaan sen esille tuominen oli tässä tarinassa minun oma missioni. Jokaisen kynnelle kykenevän tulisi huolehtia heikommista.

Luukas oli myyty isälleen lemmikkieläimenä…

”He synnyttivät Luisin ympärille henkisen kentän, jonka takia Luis saattoi olla sisällä ryhmässä, mutta ilman, että kukaan pääsi hänen lähelleen. Kenttä väreili hänen ympärillään, kun hän leikki tai pelasi muiden kanssa. Näennäisesti hän oli niin kuin muutkin, mutta ei kuitenkaan. Kaikki luokassa aistivat kentän, jota ei kuulunut ylittää. Ikään kuin jokainen heistä olisi tiennyt, että kenttä saattoi tempaista heidätkin sisäänsä. Ja silloin heille kävisi niin kuin Luisille, joka muka sai puhua ja nauraa muiden mukana – mutta jonka piti jatkuvasti säännöstellä olemassaolonsa määrää ja pysytellä varuillaan seurauksista. Jokaista liian innokasta tai näkyvää esiintuloa seurasi hienovarainen rangaistus. Hänen ei tarvinnut kuin vastata tunnilla oikein, niin hän sai kuunnella loppupäivän erilaisia nöyryyttäviä tarinoita Luukas Luiskero -nimisestä pojasta. Luukas oli likainen, piereskeli tunneilla, söi vahingossa koirankakkaa, asui siirtolapuutarhassa ja oli myyty isälleen lemmikkieläimenä.”

Korhonen: Edellä oleva katkelma kuvaa tarkkanäköisesti kiusaamisen mahdollistavaa dynamiikkaa. Koska päähenkilö on kasvava lapsi ja kaikkea katsotaan ja tulkitaan romaanissa lapsen silmin, se on vaikuttanut myös tekstin tyyliin. – Tästä keskustelimme, kun joissain kohdin olisin halunnut muuttaa joitain ilmaisuja, mutta et siihen suostunut. Kerro tästä tyylivalinnasta?

Sammalkorpi: Luis on kirjan päähenkilö. Hän on pikkuvanha ja ikäisekseen kypsä ja elämäntilanteensa takia joutunut myös oppimaan hallitsemaan elämäänsä itsenäisesti. Vaikka Luis ei puhu kirjassa minä-muodossa, mikä minulle kertojana antoi enemmän tyylillistä ja sanavarastollista liikkumavaraa, halusin kuitenkin saada tekstiin illuusion nuoren ihmisen aikaan ja paikkaan sidotusta, konkreettisesta kokemusmaailmasta. Asiat tuntuvat ja näyttäytyvät tietynlaisina, eikä lapsi välttämättä pysty asettumaan niiden yläpuolelle ja analysoimaan syy- ja seuraussuhteita, vaan elää hetken hetkenä. Yritin saada tekstiin mukaan tällaisen tuntemuksen kouriintuntuvaa intensiteettiä ilman, että irtaannun konventionaalisesta tekstinrakenteesta kokeelliseen suuntaan. Tavoitteenani on kirjoittaa helposti lähestyttävää tekstiä ilman suurempia kikkailuja, jotta lukijan mielikuville ja tulkinnalle jää tilaa. Loppujen lopuksi lopullisen tarinan rakentaa lukija päässään.

Korhonen: Aiemmissa romaaneissasi et ole kaihtanut rikkoa genrerajoja, etkä selvästikään ole kirjoittanut pitäen mielessä jotain tiettyä lukijaryhmää. Näin näyttäisi olevan myös tämän romaanin kohdalla?

Sammalkorpi: Ensimmäisen romaanini jälkeen en ole miettinyt, mille kohderyhmälle tarinoita kirjoitan. Mutta lapsuus esimerkiksi on niin vahva osa aikuistenkin elämää, että uskon, että jokainen, joka on kokenut mitään vähänkään samanlaista lapsuudessaan kuin Luis tai muut kirjan henkilöt, pystyy hyvin asettumaan heidän asemaansa ja tuntemaan heidän tunteitaan.

Ylipäätään en usko tarkasti rajattuihin genreihin, vaan siihen, että itsenäisesti lukeva ihminen lukee, mitä kulloinkin kaipaa. Luokituksia saatetaan tarvita varastointiin ja laatuleimoja kaupallisiin tarkoituksiin, mutta muuten jokainen lukija tekee omat tulkintansa. Itse luin nuorempana Waltarin historiallisia seikkailukertomuksia, Mikael Karvajalkoja ja muita, samanlaisena nerokkaana viihteenä kuin Asterixia ja Obelixia. Toivonkin, että myös tämän Tehtävä-romaanin löytäisivät kaikenikäiset lukijat.

”Isä vetää päälleen mustan pilottitakin, mustat ajolasit, mustan kypärän ja muuttuu Mikael Maan Enkeliksi.”

Korhonen: Romaanin nimi Tehtävä viittaa oman tulkintani mukaan kahteen suuntaan: toisaalta siihen, että meillä kaikilla on lapsuuden suojelemiseen liittyvä tehtävä, jonka velvoittavuuden jokainen lukija itse määrittelee; toisaalta 13-vuotiaan Luisin elämään keskeisesti vaikuttavaan asiaan eli hänen isänsä tärkeään tehtävään Arkkienkeli Mikaelin työmiehenä ja nyrkkinä.  –  Haluaisitko avata, miksi juuri enkeliuskoon liittyvä aikuisen tärkeä tehtävä?

Sammalkorpi: Kuten aiemmin kerroin, Luisin isän hahmoon vaikutti muuan satunnainen, kaupungilla näkemäni ohikulkija massasta eroavassa asustuksessaan. Aloin miettiä, MIKSI hän oli pukeutunut niin kuin oli, tavallaan supersankarihenkisesti, ja mikä hänen TEHTÄVÄNSÄ oli, mihin hän oli matkalla ja mitä tekemään. Enkeli hänestä minun mielessäni tuli varmaan siksi, että kaikista länsimaisen kulttuurimme pitkäikäisimmistä sankarihahmoista enkelit ovat yhä ällistyttävän elinvoimaisia.

Löysin tiedon, että kirkon tutkimuskeskuksen mukaan (2018) suomalaisista lähes puolet uskoo enkeleihin joko vakaasti tai ainakin pitää niiden olemassaoloa mahdollisena. Enkeleitä esiintyy kristinuskon, juutalaisuuden ja islaminuskon lisäksi yleisessä käsitemaailmassamme. Periaatteessa kaikki tietävät, mitä enkelit ovat. Itsekin muistan lapsuudesta kuvan, jossa lapsi kävelee suojelusenkeli perässään keskellä metsää. Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, vaan ihana enkeli kotihin vie ja niin edelleen.

Onko vain sattumaa, että olemme yhteisesti hyväksyneet tällaiset supersankarihahmot – ja jos ne eivät ole kollektiivisen mielikuvituksemme tuotetta, niin minkä uskon heijastumia ne ovat? Hyvyydenkö? Ihmisellähän on taipumus konkretisoida näkymättömiä ja vaikeasti käsitettäviä asioita. Elämä maapallolla on ratkaisematon mysteeri.

Itse ajattelin kirjoittaessani, että on jotenkin surullistakin, että Luisin isää ajaa niin vahva sisäinen palo Tehtävänsä hoitamiseen, että se kuluttaa hänen resurssejaan hoitaa tehtäväänsä olla Luisin isä. Vanhempi voi olla poissaoleva monella tavalla ja monesta syystä, Luisin isän tapauksessa tästä syystä.

”…häntä ajaa kunnianhimon lisäksi jalkapallon tuottama mielenrauha; palloon, sen suuntaan ja vauhtiin keskittyessään hän saa tilaisuuden unohtaa olevansa juuri hän.”

”Siivekkäät harjoittelevat myöhään illalla syrjäisellä kentällä, joka ei kelpaa Tällin ja Törpön kaltaisten poikien joukkueille, huomisen toivoille. Siivekkäät kutsuvatkin itseään eilisen toivoiksi. Luisin mielestä he ovat erikoinen yhdistelmä kunnianhimoa ja nöyryyttä. He harjoittelevat tosissaan ja ihan oikeasti, kukin itsensä ja joukkueensa tähden. Silti joukkueen pääasiallinen tavoite tuntuu olevan olemassa olemisen ilo.”

Korhonen: Romaanin yksi yhteisöllisyyden voimaa kuvaava ja 13-vuotiaan Luisin elämään valoa tuova asia on jalkapallo. Luis harjoittelee aikuisten naisten, ”eilisen toivojen” kanssa. Pelaat itsekin, mikä selittää harjoittelun ja pelaamisen asiantuntevan kuvauksen.  Kerro, mitä pelaaminen sinulle merkitsee ja miksi tämä teema tässä romaanissa.

Sammalkorpi: Yksi tarinan keskeisiä teemoja on yhteisöllisyys ja ihmisten välittäminen toinen toisistaan. En tiedä, mikä paremmin kiteyttäisi ja symboloisi yhteistä tekemistä kuin joukkuetoiminta. Varsinkin kuvaamani kaltainen harrastetoiminta, jossa kukaan ei hyödy toiminnasta taloudellisesti tai muutenkaan; yhteiseen hiileen puhalletaan yhteiseen hiileen puhaltamisen ilosta.

Alaikäisen Luisin harrastaminen osana tätä aikuisten ihmisten harrasteryhmää kuvaa myös Luisin elämän eroavaisuutta luokkakavereidensa elämästä. Harrastukset ovat myös tietynlaista keskiluokkaisen elämän sosiaalista valuuttaa, ja toisaalta se, että lapsilla on tilaisuus kehittää erilaisia ominaisuuksiaan ja lahjojaan, kertoo myös hyvinvointiyhteiskunnan yltäkylläisyydestä. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että kaikkien lasten elämäntilanne olisi samanlainen.

Oma, 10 vuotta kestänyt aikuisten naisten jalkapalloharrastus on tuonut elämääni aivan mahtavia tyyppejä oman ammattikuplani ulkopuolelta, ja lisäksi viikoittain toistuva pysyvä harrastus on antanut mahdollisuuden irtautua aikuisen ihmisen rationaalisesti merkityksellisestä arkielämästä. On sitä paitsi mahtavaa oppia ja oivaltaa koko ajan jotakin uutta pelinomaisessa tilanteessa.  Todellinen flow-kokemus! Ja oppiihan siinä pelin tiimellyksessä uutta myös omista hyvistä ja huonoista puolistaankin.

Pakkanen puree kiinni kuin pieni eläin!

Korhonen: Olen aina ihaillut romaaniesi rikasta kieltä ja mieleen jääviä kielikuvia. Yksi esimerkki tästä on tilanne, jossa päähenkilö Luis on juoksemassa kouluun talven kylmyydessä ja ”Pakkanen on napakka; se puree kiinni kuin pieni eläin.”. ­– Pakkanen puree kiinni kuin pieni eläin on mieleenpainuvasti sanottu. Sinulla on eläimiä tekstissä enemmänkin, esimerkiksi joku ”alkaa huutaa kuin ansaan joutunut eläin” ja ääni on ”satimeen joutuneen eläimen itkua”, tai Luis oli kiusaajien mukaan ”myyty isälleen lemmikkieläimenä”. – Ovatko nämä eläinvertaukset tekstissä tietoisesti, vai ovatko ne tulleet siihen ilman että olet itse huomannut, että ne toistuvat?

Sammalkorpi: En kyllä tietoisesti ole valinnut eläinvertausten käyttämistä, mutta mielenkiintoinen kysymys.

Jos ihmiseen sattuu, niin hän pyrkii parhaansa mukaan hillitsemään itsensä, koska ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää herättää turhaa huomiota. Mutta jos eläimeen sattuu, niin se ei pidättelee itseään häveliäisyyssyistä. Ajattelen, että jos huutaa tai itkee kuin eläin, niin sitten ollaan tilanteessa, jossa mikään ei enää pidättele.

Lemmikkieläimet ovat minulle vaikea aihe, koska rakastan omia lemmikkejäni, mutta mietin aina, että mikä oikeus minulla on pitää vallassani toista elävää olentoa. Useimmilla lemmikkieläimillä asiat ovat onneksi hyvin, mutta yksikään ihminen tuskin haluaisi tulla myydyksi lemmikkieläimenä… Voisiko olla mitään alentavampaa?

Näkkileipää, voileipiä, sämpylöitä…

Korhonen: Romaanissa esiintyy eläinten lisäksi myös paljon leipiä, näkkileipiä ja muunlaisia voileipiä. Laskin että yhteensä toistakymmentä kertaa. Minusta ne symboloivat hyvin kirjan päähenkilön, 13-vuotiaan Luisin, kotioloja ja elämän erilaisuutta muiden lasten elämään verrattuna sekä aikuisten antamaa hoivaa ja huolenpitoa. – Oliko tämä leipäsymboliikka sinulta tietoista?

Sammalkorpi: Kirjoitustekniikkani on sellainen, että pyrin parhaani mukaan asettumaan kirjan henkilön nahkoihin ja katselemaan tilannetta siitä vinkkelistä. Tiedän, miltä tuntuu istua kyyryssä Luisin yläsangyllä, kavuta sieltä alas, kävellä keittiöön hakemaan vettä ja näkkileipää ja sitten parvekkeelle kuikuilemaan Rauhaa. Jos on lämmintä ja aurinkoista, puulaatat jalan alla tuntuvat lämpimiltä.

Kun olen Luisin kodin keittiössä, yksinkertaisesti tiedän, ettei jääkaapissa ole juuri mitään. Nälkään löytyy aina jotain leipää, yleensä näkkileipää, koska sitä voi ostaa isomman erän ja se säilyy laatikossa. Luisille ei kukaan tee kotona lämmintä ruokaa. Isä ehtii joskus laittamaan aamupalaa.  Mutta Luis on nopea oppimaan ja saa vaikutteita myös ystävänsä Bellan ruokailutavoista. Jossain vaiheessa syksyn kylmetessä Luis alkaa juoda kylmän veden sijasta lämmintä teetä.

”…työnsi kädet syvälle takin taskuihin ja keinui kantapäillään; risti kädet rinnalleen ja niiskautti pientä nenäänsä.”

”Kätevä, pätevä, sanavalmis pikkupoika, joka kulki isänsä ja tämän parhaan kaverin mukana kaikkialle. Hän istui keskipenkillä Tepon pakettiauton ohjaamossa, sytytti Tepolle savukkeen, kantoi kokoonsa ja voimiinsa sopivia tavaroita, piti ovea auki, ojenteli työkaluja, otti osaa huulenheittoon – ja niin kuin Rauha sen kuvaili – oppi jokaisen äijämäisen liikesarjan Pentin ja Tepon vanavedessä: nosti jalkansa pienessä sinisessä kumisaappaassa porraskivelle, nojasi polveensa kyynärpäillä; työnsi kädet syvälle takin taskuihin ja keinui kantapäillään; risti kädet rinnalleen ja niiskautti pientä nenäänsä.”

Korhonen: Todella hellyttäviä ja myös sydäntä särkeviä ovat kuvauksesi pienistä lapsista ja lasten luottamuksesta aikuisia kohtaan. Esimerkiksi naapurin Rauhan pikkupoika tohkeissaan isän ja isän kaverin mukana ”miesten hommissa”. Tai romaanin päähenkilö Luis taaperona jakamassa rakkauttaan ”kiinteät käsivarret kaulan ympärillä, jatkuvasti vähän kostea suu moiskimassa anteliaasti voileiville tuoksuvia pusuja”. Taas niitä voileipiä, joista oli puhetta. Mutta varsinaisesti halusin tässä ottaa esiin erityisen elävät ja fyysisesti todet kuvauksesi pienistä lapsista. – Mistä arvelet niiden juontuvan?

Sammalkorpi: Pienten lasten kohtaaminen jättää fyysisen muistijäljen, koska pienet lapset tulevat aikuisten lähelle, ovat sylissä, tunkevat sormia suuhun, näpeltävät hiuksia ja ihoa ja liimautuvat luottavaisesti turvasatamina pitämiinsä aikuisiin. Samasta ilmiöstähän oli kyse Rauhan pikkupojan tarinassa. Sen tarinan tapahtumat paljastuivat minulle itsellenikin vähän yllättäen kertomuksen edetessä ja olisin toivonut, ettei siinä olisi käynyt niin kuin kävi. Se kuitenkin alleviivaa sitä, miten vaativa tehtävä meillä aikuisilla on suojella jäljessämme kasvavia. Emmekä aina onnistu.

”Miksi täällä on näitä käsiä?”

Korhonen: Puhuimme edellä fyysisesti tosista lapsikuvauksista. Tähän fyysisen kuvauksen teemaan liittyvät myös tekstissä toistuvat kädet. Yllä oleva otsikko oli oma kysymykseni sinulle, kun jollain tekstin lukukerralla havahduin tähän käsiasiaan. –  Kerro itse lisää tästä!

Sammalkorpi: Tämä oli mielenkiintoinen huomio! Luisin katseen suuntaa kuvataan kirjassa hänen tekeminään havaintoina hänelle puhuvien aikuisten käsistä. Naapurin Rauhan kädet ovat laihat ja suonikkaat. Niissä on vain vihkisormus. Bellan äidin kädet ovat hoidetut, ja niissä on pitkät lakatut kynnet ja paljon koruja. Luisin äidin käsissä on lyhyet siistit kynnet, eikä sormuksia.

En ole valinnut tätä katseen suuntaa tietoisesti, vaan se on syntynyt käyttämästäni tekniikasta, jossa pyrin asettumaan kertomani hahmon nahkoihin ja tilanteeseen fyysisesti. Näin Luisin katsomassa häntä puhuttelevien ihmisten käsiä; hän ei siis katso aikuisia suoraan silmiin niissä tilanteissa. Olen melko varma, että jokaisessa tilanteessa on jotain joko vaivaantuneisuutta tai ujoutta synnyttänyttä, mikä selittää katseen suunnan!

Kustannustoimittaja laittaa lusikkansa soppaan…

Korhonen: Taustaksi kerrottakoon, että olen seurannut Virven kirjailijanuraa ensimmäisestä romaanista eli 90-luvun lopusta alkaen ja olen ollut alusta asti fani. Virven romaanit ovat maailmoiltaan ja teemoiltaan keskenään hyvinkin erilaisia, mutta minua on aina kiehtonut niitä kaikkia yhdistävä yllätyksellisyys ja vino, jopa sarkastinen huumori sekä humaani lämpö ja henkilöhahmot, joita jää miettimään pitkäksi aikaa; ja tietenkin tiheämerkityksinen ja nautittava kieli.  Virven romaanit myös osuvat aina johonkin sellaiseen ajassa olevaan, jota itsekin olen pohtinut. ­

Päädyin tämän Virven viimeisimmän romaanin kustannustoimittajaksi niin, että Virve kertoi olevansa kirjoittamassa uutta romaania ja ehdotin, että voisin ihan vain kiinnostuksesta uutta tekstiä kohtaan ja ensimmäisenä ulkopuolisena lukijana lukea käsikirjoitusta sitä mukaa kun se valmistuu; jos siis siitä olisi tukea kirjoitustyössä. Rakastuinkin sitten suurin piirtein jo romaanin ensimmäiseen lukuun ja lopputulema oli se, että Virve siirtyi mieheni ja minun Impromptu Kustantamon kirjailijaksi. Tähän asti olimme Impromptussa keskittyneet käännöskirjallisuuteen ja ihan vielä ei ollut tarkoitus laajentaa kotimaiseen, mutta tämä lukukokemus oli niin vaikuttava, että tähän mahdollisuuteen oli nyt vain pakko tarttua.

Mutta varsinaiseen kysymykseen: Minulle itselleni on aina ollut vähän vaikeaa ottaa vastaan kommentteja ja muutosehdotuksia omiin kirjoituksiini; miten Virve itse olet kokenut tämän? Miltä oikeasta kirjailijasta tuntuu, kun toinen sekaantuu omaan harkittuun tekstiin?

Sammalkorpi: Teen päivätyössäni tekstejä mainontaa ostaville yrityksille. Suhteeni tekstiin on siis todella ammattimainen ja palveleva. Hyvät kommentit ja muutosehdotukset ovat aina hyvää palautetta. Turhat tai virheelliset palautteet saattavat nostattaa turhautumisen tunteita, mutta ei enää näillä metreillä kovinkaan vahvoina (mistä pitäisi varmaan huolestua!) Kaiken voi perustella tai muuttaa niin, että jokainen on tyytyväinen. Sanonkin aina, että sanojen muuttaminen helppoa, kuvan muuttaminen vaikeaa, eikä jälkimmäinenkään nykytekniikalla mahdotonta ole, kuten tiedämme.

Romaanien tekstit ovat toki jonkin verran läheisempiä ja oman sanoman tarve suurempi, mutta koska kustantamossa myös kustannustoimittajat ovat ammattilaisia, niin sieltä tulevat kommentit ovat aina perusteltuja. Kirjoituksen tuoksinassa tulee hönttejä toistoja tai erilaisia epätarkkuuksia, joille saattaa tulla täysin sokeaksi, ja sen vuoksi ulkopuolinen lukija on kirjailijan pelastusrengas. Ja kustannustoimittajat myös kunnioittavat kirjoittajia eivätkä ala kirjoittaa tekstejä uusiksi oman mielensä ja pakahduttavien viestinnällisten tarpeidensa mukaan. (Sellaiseen tarpeeseen jokainen voi kirjoittaa oman romaanin!)

Tässä projektissa meillä oli itse asiassa todella mielenkiintoisia – täysin tekstistä kumpuavia – keskusteluja, jollaisia en muista koskaan ennen käyneeni. Tässä näkyi ehkä kustannustoimittajan kielentutkijan tausta ja oivalliset kysymykset. Meillä oli kyllä hauskaa – mutta voin kuvitella, että harjoittamaamme hauskanpitoon ei olisi ihan kuka tahansa lähtenyt… Vaatii sellaista omanlaistaan nörttiyttä.

Tehtävä elokuvaksi?

Korhonen: Monista aiemmista romaaneistasi on arvosteluissa todettu, että niissä on kaikki ainekset myös elokuvaan. Mielestäni Tehtävä on samalla tavalla helposti elokuvan kielelle käännettävissä: sen henkilöt ovat tunnistettavia ja kaikkine piirteineen samaistuttavia ja tosia, se on jo valmiiksi hyvin visuaalinen, ja mikä tärkeintä, tarina koskettaa mutta myös yllättää, ja se jättää jäljen.  – Tehtävän lukijapalautteessakin on ehdotettu elokuvan tekoa. Mitä sanot, oletko jo miettinyt roolitusta?

Sammalkorpi: Pääsitpä yllättämään. Tällaiselle ajatusleikille en olekaan suonut ajatusta. Ainakin tarjolla olisi paljon naisrooleja – Bella, Alka, Angela, Elina, Heli… –, myös kypsemmälle naisnäyttelijälle kuten Rauha. Ehkä Luisin roolin avulla löydettäisiin joku uusi nouseva teinitähti. Olisiko Kristo Salminen hyvä hahmo Luisin isäksi? Hm, tätä pitääkin miettiä. Lokaatioidensa puolesta elokuva ei ainakaan vaatisi suurta budjettia: pari huonetta, koulun piha ja hylätty luonnonurmikenttä. Voisi olla kiva nähdä Tehtävä valkokankaalla!